Kulttuuria, kulttuuria...

ENEMMÄN KULTTUURIA

Vuoden vaihteen tietämissä olen taas ollut reipas ja kiinnostunut erilaisista kulttuuririennosta.

Teatteria

Joulua ennen kävin katsomassa Lahden kaupunginteatterissa West Side Storyn ja pidin kovasti näkemästäni. Musikaali oli todella energinen ja hienosti etenevä. Tarinahan on surullinen, mutta silti tästä jäi esityksenä hyvä mieli. Musikaalin etenemisestä kertoo myös se, etten juurikaan jäänyt miettimään esillä ollutta tarpeistoa, vaan pystyin nauttimaan esityksestä suuremmin analysoimatta esineistöä.

Minulla on tosiaan ikävä tapa alkaa ihmetellä epäolennaisuuksia, jos näytelmä, elokuva tai mikä tahansa ei pidä otteessaan, vaan jännite katkeaa. Eli jos joskus erityisesti kuvailen esityksen esineistöä, lavastusta tai muita yksityiskohtia, niin joko olen ollut mukana tekemässä niitä tai sitten esitys on vaan ollut tosi tylsä.

Helmikuun alussa kävin sitten uudestaan Lahden kaupungin teatterissa ja tällä kertaa kävin katsomassa Kissa kuumalla katolla ja tälläkin kertaa pidin näkemästäni. Olen joskus kauan sitten nähnyt elokuva-version tästä ja Elisabeth Taylorin ja Paul Newmanin tähdittämä elokuva teki minuun vaikutuksen ja mietinkin, että menenköhän nyt liian suurin odotuksin katsomaan näytelmää, mutta vaikka se olikin erilainen, niin hyvällä tavalla ja pidin myös tästä versiosta. Tällä kertaa minua oli valistettu, että mitä tarpeistosta olisi huomattava katsoa ja joitain näistä bongasinkin, mutta tälläkin kertaa keskityin seuraamaan näytelmää, enkä malttanut seurata yksityiskohtia, mikä tietysti kertoo hyvää näytelmästä ja toisaalta myös tarpeistosta; mikään ei päässyt liiaksi hyvässä tai pahassa pistämään silmään.

Elokuvia

Elokuvateatterissa on aina oma tunnelmansa ja elokuvat näyttävät pääsääntöisesti paremmilta katsottuna isolta kankaalta kuin pienestä televisioruudusta puhumattakaan tietokoneen ruudusta. Päivänäytöksissä on oma myös lumonsa; vapaapäivä tuntuu enemmän vapaapäivältä, kun voi keskellä päivää käyttää aikaa elokuvaan; illallahan voi kuitenkin periaatteessa mennä koska vaan elokuviin.

Tällä kertaa kävin katsomassa Philomenan. Salin täyttyessä pikkuhiljaa aloin miettiä, että olenkohan taas valinnut itseäni vanhemmille suunnatun elokuvan, kun salin keski-ikä tuntui olevan reippaasti yli 6-kymmenen. Vaan hyvin upposi tämänkin ikäiseen tuo elokuva. Judi Dench oli vakuuttava hiukan naivina rouvana, Philomenana, joka etsi 50 vuotta sitten adoptoitavaksi luovutettua poikaansa. Steve Googan oli elämäänsä kyllästynyttä ja työnsä menettänyttä, mutta siihen pinttynyttä toimittaja, joka lähtee jutun perässä auttamaan Philomenaa pojan etsinnässä. Muutamassa kohdassa itsestäni tuntui, että tarina hiukan ontui tai oli ohuenlainen, mutta ihan kelpo elokuva kuitenkin.

Tietokoneen ruudulta sitten tiirasin elokuvan muutaman vuoden takaan. Jostain syystä minulta oli aikanaan jäänyt Australia näkemättä ja nyt korjasin puutteen. Nicole Kidman oli aikalailla erilaisessa roolissa, joihin olin hänet mielessäni asettanut. Toisaalta eipä ole kauaakaan kun näin hänet Ernest Hemingwaysta  ja toimittaja Martha Gellhornista kertovassa elokuvassa ja siinäkin roolihahmo oli enemmän kuin kauniit kasvot, joten ehkei rooli sittenkään ollut Kidmanille poikkeava, vaan oma mielikuva on pikemminkin ollut rajoittunut. Joka tapauksessa pidin tästäkin elokuvasta ja elokuvan kertojaa, pientä aboriginaalipoikaa, Nullahia näytellyt pikku-poika, Brandon Walters oli valloittava.

Kirjallisuutta

Kirjoja luen aina kun ennätän ja nyt syksyn työharjoittelun aikana ja sen jälkeen olen ennättänyt lukea useammankin kirjan, mutta erityisesti näistä kirjoista voisi mainita Gregory Robertsin Shantaramin. Kirja on yli tuhat sivuinen järkäle ja on ainakin osin todellisuuten pohjautuva kertomus australialais-vankikarkurin kokemuksia Intiassa. Vaikka tuntuu ehkä kaukaiselta ajatukselta, että mitä huumeisiin sekaantunella ja ryöstöstä tuomitulla vankikarkurilla on kerrottavana suomalaiselle keski-ikäiselle opiskelijalle, niin yllättävän paljonkin. Pidin kirjasta ja kirja sai otteeseensa heti alusta ja jännite piti, vaikka aluksi luin kirjaa vain junamatkoilla pienissä pätkissä. Ja yllättävän vähän kirjassa kerrotut tappelut, puukotukset ja jopa murhat sekä muut laittomuudet vaivasivat, enneminkin kaikista näistä huolimatta kirjan minä-kertojan inhimillisyys, jokseenkin omintakeinen, mutta uskottava moraalikäsitys sekä pyrkimys parempaan ja tasapainoon niin itsensä kuin myös ympäristönsä kanssa vakuuttivat.

Mutta ihan erityisenä viimeksi lukemistani kirjoista pidän kuitenkin Kamila Shamsien Poltetut varjot. Menisinpä jopa niin pitkälle, että sanoisin, että jos luet vain kirja vuodessa, niin tänä vuonna se voisi olla vaikka tämä. Olen aikeisemminkin suositellut samalta kirjailijalta Kartanpiirtäjää ja vaikka tämä on intensiteetiltään erilainen, niin mielestäni tämä on yhtä hyvä tai  ehkä jopa parempi kuin Kartanpiirtäjä. Kirja kertoo japanilais-naisen, Hirokon, kautta usean eri ihmisen kohtalon Nagasakin atomipommista, Brittien poistumiseen Intiasta, Pakistanin irtautumiseen Intiasta, aina syyskuun 11. päivän jälkeisiin aikoihin Yhdysvalloissa. Vaikka kirjassa käydään läpi raskaita aikoja, niin kirjan hahmojen pyrkimys elää elämää eteenpäin jäämättä suuremmin suremaan mennyttä antaa kirjalle optimistisen sävy, joka jättää lukijalle hyvän mielen. Jo Kartanpiirtäjässä ihalin kirjailian kykyä luoda tunnelma, joka vie mennessään, niin tämä kirja vakuutti, ettei se ollut vain yhden kirjan onnistuminen, vaan hän todella osaa asiansa. Suosittelen lämpimästi.