Harrastukset

Kehyspaja

Tiistai-illan iltapajassa hyppäsin naapurin puolelle ja lähdin kokeilemaan kehystämistä. Olin nelisen vuotta sitten kulkenut kamera kassissa ja kuvannut Lahden kaupunkiluontoa ja erityisesti Vesijärveä. Vasta nyt syksyllä vein filmit kehitettäväksi ja olin iloisesti yllättynyt, että siellä on niinkin monta hyvää kuvaa. Suurennutin niistä muutaman ja niitä sitten lähdin kehystämään.

Kehystämisessä on monta vaihetta ja varmasti asiat voi tehdä perusteellisemmin ja paremmin, mutta itse pysyttelin ihan perustekniikassa ja silti kyselin hyvästä opastuksesta huolimatta jatkuvasti neuvoja. Liikkeelle lähdettiin paspartuurin eli paspis-paperin ja kehysten värin ja mallin valinnasta. Tämä nyt vielä sujui, mutta jatkossa oli paljon muistettavaa ja monta kohtaa missä saattoi kömmähtää.

Seuraavaksi sitten paspis-paperi leikatiin oikeaan kokoon, sitten siihen leikattiin aukko kuvalle ja onneksi molempiin on erityiset leikkurit, jotta linjat ovat suorat ja aukko siinä missä pitääkin. Leikatessa on sitten muistettava, että minkä oli ajatellut olevan alalaita ja mikä ylälaita ja sivutkin kohdallensa. Onneksi paperi leikataan nurinpäin, niin kääntöpuolelle voi tehdä itselleen merkintöjä, kun sitten vaan muistaa säätää mitat leikkurissa kohdallensa.

 

Paspis-paperiin ja taustapahviin liimataan kasvisteipillä ikään kuin sarana, joka liittää ne yhteen. Annetaan kuivua hetki painon alla. Seuraavaksi kuva kohdennetaan aukkoon sopivasti ja liimataan sitten taustapahviin kiinni.

"Sarana liimataan ihan koko paspiksen ja taustapahvin pituudelta kiinni; kuvassa näkyy hiukan heikosti, koska pahvit ovat valkoisia kuten myös tässä käytettävä kasviliimateippi.

Kehykset leikataan ensin oikean kokoisiksi palasiksi, sitten ne liimataan ja nidotaan yhteen ja lopuksi kokonaiseksi kehykseksi. Vielä tarvitaan lasi, joka leikataan lasileikkurilla oikean kokoiseksi, pyyhitään puhtaaksi ja laitetaan kehykseen. Kuva papsis-papereineen ja taustapahveineen päälle ja sitten hiukan nitojan näköisellä laitteella ammutaan pieniä väkäsiä, joilla kuva pysyy kehyksissä kiinni. 

Kulmien nidonta

Lopuksi vielä liimataan kasvisteipillä koko komeus kiinni ja kiinnitetään ripustuskoukut, joihin kierretään rautalanka, josta kuva varsinaisesti sitten voidaan ripustaa seinälle. Loppuhionnat ja viimeistelyt kulmiin ja taulu on valmis.

Mutkikasta ja monta työvaihetta, mutta kivaa ja palkitsevaa, kun ensikertalainenkin saa jotain näkyvää aikaiseksi. Alaa opiskeleva tai ammatissa toimiva näkisi varmaan monta korjattavaa kohtaa, mutta itse olin varsin tyytyväinen näihin tauluihin.

Rantakiviä Lahden Vesijärvellä

Talvipäivä Lahden Pikku-Vesijärvellä

Syksyinen auringonlasku Vesijärvellä

Pintakäsittely

Mukailumaalausta

Kolmannessa jaksossa meillä on taas pintakäsittelyä ja jatkamme mukailumaalauksesta, johon viimeksi jäimme. Viimeksi teimme tammi-mukailua ja nyt kokeilimme mahonkia.

Liikkeelle lähdettiin taas tutusti valmiiksi maalatusta pohjasta, johon siveltiin kotikaljaa, jossa oli väripigmenttiä mukana. Pinta piiskattiin läpi ja sitten tummemmalla pigmentillä lähdettiin tekemään pintapuu- ja sydänpuukuviota.

Pintapuu onnistui kohtalaisesti, mutta sydänpuuhun tein liian terävät kärjet; mahongissa sydänpuukuvio on pyöreämpi, nyt kuvio on hiukan tammimainen. Kokeilu viimeisteltiin taas maalilakalla, johon sekoitettiin hiukan punertavaa väripigmenttiä.

Kokeilimme myös pikaootrausta kumileimasimen näköisillä välineillä. Kumileimasin kastetaan maaliin ja sillä vedetään pohjamaalattua pintaa pitkin hiukan leimasinta käännellen kuvioita. Kyllähän niillä saa helposti ja nopeasti puukuviota aikaiseksi ja jos pohja ja käytettävä maali ovat sopivia, niin näillä voi saada hyvinkin aidonnäköistä jälkeä aikaiseksi. Ihan samanlaista vaihtelevuutta ei ehkä saa kuin käsin maalaamalla, mutta tekniikka on nopeampi ja sopivalla tekniikalla saa varmasti myös riittävän vaihtelevaa kuviota.

 

Naamiot

Aikaisemmin tekemämme naamioihin tehtiin nyt pintakäsittely. Aluksi naamiot maalattiin pohjavärillä, jonka kuivuttua niitä alettiin työstämään. Pintaa käsiteltiin taas kotikaljalla ja väripigmentillä ja niin alkuun jopa hieman violetiksikin pohjamaalattu pinta alkoi muuttua syvän ruskeaksi. Väriä levitettiin pienellä tasoittajalla ja aina väliin pinta piiskattiin "piiska"siveltimellä, eli siveltimellä, jossa on tosi pitkät harjakset, jotka ovat tavallisemmin hevosen jouhta.

Edelleen kotikaljalla ja tummemmalla väripigmentillä ja ohuella siveltimellä maalasin sitten puun syykuviota; sydänpuuta ja pintapuuta. Pyrkimyksenäni oli jäljitellä palisanteria, jossa kuvioinnit menevät hyvinkin sekavasti, pinta- ja sydänpuu voivat olla hyvinkin lähellä toisiaan ja jatkua sujuvasti toinen toisestaan.

Naamio kuvioitiin kokonaan ja lopuksi se lakattiin. Lakkausvaiheessa lisäsin vielä hiukan väripigmenttiä lakkaan ja pyrin saamaan kohdittain hiukan enemmän punaisen sävyjä ja taas toisaalle hiukan vihertävää sävyä.

 

Toisessa naamiossa lähdin tavoittamaan saarni-mukailua. Nyt pohja oli maalattu hyvinkin beigellä sävyllä, johon sitten kotikaljalla ja pigmenteillä haettiin keltaisempaa sävyä.

Sydänpuukuvion maalasin siveltimellä, mutta pintapuuhun käytin suonistajaa, jonka jälkeä kuitenkin hiukan siveltimellä korostin.

Lopuksi pinta taas lakattiin ja nyt lakkausvaiheessa lisäsin pintaa hiukan enemmän punaisen sävyjä, jolloin puusta tuli hiukan aidomman näköinen.

Puumukailut tai ootraus on mukavaa puuhaa, mutta enpä ole ihan varma, että muistuttako jäljitelmäni niitä puupintoja, joita yritin. Mallikirjassa käytettiin käsitettä sinne päin -mukailumaalaus, jolle oli annettu hyvältä kuulostava nimitys: talonpoikais-ootraus. Terminä tuo talonpoikais-ootraus kuulostaa paremmalta kuin sinne päin ja totesinkin, että toistaiseksi käytän sitä omista mukailuistani.

Maskottipuvut

Teehetken henki / Käytetyt materiaalit

Kannun tekemiseen meni erilaisia materiaaleja. Alun suunnittelussa tarvitsin ihan vaan luonnospaperia, kynää ja värikyniä. Muotoilussa käytin ehkä puolisen pakettia (n. 250 g) plastoliinia. Kannu muotoiltiin pesäpallon kokoisen massapallon ympärille. Tulevaa kaavoittamista varten tarvittiin liima-liisteriseosta vajaan desin verran ja pari lehteä puhelinluettelosta. Kaavojen piirtämiseen tarvittiin 3 piirtoheitinkalvoa ja kaksi metriä kaavapaperia, joka oli leveydeltään 1,5 metriä.

Palat leikattiin 1,5 metriä leveästä solumuovirullasta. Ohutta solumuovia meni noin 0,6 metriä. Tarkkaa mittaa on vaikea sanoa, koska rullasta otti niin moni muukin ja rullaan oli jäänyt kielekkeitä, joita sitten hyödynsin. Paksumpaa solumuovia meni noin 0,15 metriä, mutta en tarvinnut koko rullan pituutta, vaan ainoastaan noin metrin verran, mutta tämänkin otin jäännöspaloista.

Kokoamiseen meni ehkä yksi tai puolitoista kuumaliimapötköä. Tarkkaa menekkiä on taas vaikea sanoa, koska käytin lähes joka kerta eri kuumaliimapistoolia ja en voinut olla varma, että oliko edellinen juuri lisännyt siihen uuden liimapötkön. Itse lisäsin kerran uuden liimapötkön, mutta toisaalta en ollut käyttänyt yksin aikaisempaa liimapötköä, vaikka se siten minun kohdalla loppuikin. Ennen liimausta tarvitsin ilmastointiteippiä kokoamisen apuna ja sitä käytin ehkä neljännes rullan tai vähemmän.

Kannun kiinnittämiseen päähän käytin vanhan hitsauskypärän säätöosaa, jonka olin saanut metallityöluokasta käytettynä. Lisäksi säätöosan kiinnittämiseen tarvittiin rautalankaa n. 1,5 metriä, kangassuikaleita laastarointiin ja niin ikään myös solumuovia, kuumaliimaa ja ilmastointiteippiä. Solumuovi oli taas jäännöspaloista ja ilmastointiteippi on jo huomioitu aikaisemmassa arviossa.

Viimeistelyyn käytin pienen palan tylliä, noin 0,15 x 0,2 metriä. Akryylimaalia käytin ehkä reilun puolisen litraa; valkoista maalia tarvitsin eniten, jota sitten sävytin kevyesti keltaisella ja mustalla, kuviot maalasin kultamaalilla, sekoite-vihreällä ja sekoitetuilla punaisen eri sävyillä. Maalasin kannua useampaan eri kertaan, käyttäen aina sekoitetun maalin loppuun ja aloittaessani sekoitin taas uuden maalin, joten tarkan määrän arviointi on vaikeaa.

Yhteenvetona:

Akryylimaali, valkoinen 4,5 dl

Akryylimaali, muut värit 1,5 dl

Hitsauskypärän säätöosa, kierrätystä

Ilmastointiteippi 1/4 rullaa

Kangassuikaleet; vanha lakanakangas

Kuumaliima 1 - 1,5 pötköä

Liima-liisteriseos 1 dl

Ohut solumuovi 0,6 x 1,5 m

Paksu solumuovi 0,15 x 1, 0 m

Paperi, luonnospaperia

Paperi, kaavapaperi 2 x 1,5 m

Paperi, sivuja vanhasta puhelinluettelosta

Piirtoheitinkalvo 3 kpl

Plastoliini 1/2 pakettia, uudelleen käytettävää

Rautalanka 1,5 m

Tylli 0,15 x 0,2 m

Maskottipuvut

Teehetken henki / Pintakäsittely

Teekannu pitää vielä pintakäsitellä. Kannun voisi päällystää ohuella joustavalla kankaalla, jolloin pinta säilyisi siistimpänä ja maalaus olis helpompaa. Pinnan voi myös pohjustaa maalilla ennen varsinaista maalaamista, jotta maalipinta kestäisi paremmin kolhuja. Tällä kertaa emme kuitenkaan pohjakäsitelleet pintaa, koska aika alkoi loppua kesken, eivätkä nämä puvut tule tällä kertaa mihinkään käyttöön.

Maalasimme työt akryylimaalilla ja ensimmäisen kerroksen kohdalla huomasin, että maalia on vaan sekoitettava reilusti ja maalattava kerralla reiluin vedoin. Itse kokeilin töpöttää sitä vaahtomuovilla ja ohuelti, mutta tekniikka ei toimi tai vaatii ainakin monta kerrosta ja on siten hitaampi työstää.

Uusinta maalausta varten sekoitin reilusti maalia, joka ei sitten kuitenkaan riittänyt, vaan jouduin sekoittamaan vielä uudemmankin kerran maalia. Uuden kerrokset maalasin reilusti siveltimellä ja jäljestä tuli tasaisempaa ja peittävämpää.

   

Katseluaukon olin leikannut jo etukäteen valmiiksi, jotta senkin reunat saisi maalattua. Katseluaukko peitetään maalatulla tyllillä. Tylli on töpötelty akryylivärillä molemmin puolin niin, että vanha väri ei kuulla läpi. Kangas taitetaan kaksinkertaiseksi ja se kiinnitetään maskottipukuun sisäpuolelta. Kankaasta leikataan nurkat pois siten, että se saadaan pujotettua aukon reunoihin niin, että ulkopinta säilyy tasaisena.

Kuvioiden maalaamisen aloitin kannun kultauksista.

Kultausten jälkeen maalasin kannun kylkeen kukkakuvion. Lehdet maalasin liiankin voimakkaalla värillä, koska ajattelin niiden näkyvyyttä. Kukassa käytin jo ohuempaa väriä ja näyttää tuo erottuvan siitä huolimattakin. Sittenpä käytinkin paljon aikaa yrittäessäni hiukan "ohentaa" lehtien vihreyttä.

Kannu vaati vielä patinoinnin ja sen tein hyvinkin ohuella värillä vaahtomuovilla töpöttämällä ja kuivaamalla pinnan saman tien paperilla. Vaikka tein useita ohuita kerroksia niin sinisellä kuin vihreälläkin, niin kuvassa ne eivät juurikaan näy, ainoastaan ruskealla tehty rajaus kannun kauluksen.

Kiire meinasi tulla ja aina välistä vaivasi pienoinen uskon puutekin, että miten tämä edistyy ja tuleeko tästä yhtikäs mitään. Ihan en ole tyytyväinen kannuun, koska muoto muuttui hiukan matkalla ja kannu näyttää aina hiukan siltä, että se nököttäisi eteenpäin. Kuviointikaan ei ihan onnistunut haluamallani tavalla. Mutta toisaalta jos miettii lähtökohtaa, että tunsin solumuovin materiaalina vaan retkipatjoista ja nyt olen saanut sen taipumaan kannuksi, niin ehkei tämä sitten kuitenkaan mennyt hullummin ja akryylivärit vaativat edelleen totuttelemista.

Maskottipuvut

Teehetken henki / Pääosan kiinnittäminen

Jotta päähän tulevia isoja naamioita tai muita rakennelmia voi käyttää näyttämöllä, niin ne tarvitsee olla sellaisia, että ne pysyvät hyvin päässä ja paikallaan. Naamion sisään tulee rakentaa kypärä, joka pitää naamion paikallaan myös liikkuessa. Kypärä voi olla vanha pyöräilykypärä, rakennuksilla käytettävän kypärän säätömekanismi tai sitten vaikkapa vanhan hitsauskypärän säätömekanismi. Itse sain nyt metallitöistä juuri tällaisen hitsauskypärä sisäosan, josta yritän tukirakenteiden avulla saada tukevan kiinnikkeen teekannulle.

Kannun sisäosa näyttää melkoiselta teippiviidakolta ja kun se on kuitenkin niin pieni, niin työskentelystä ei tule ihan helppoa.

Tässä on jo rakenneltu kaaria, joilla kypärän säätöosa kiinnitettäisiin kannuun ja joilla se pysyisi oikeassa kohdassa. Solumuovikaaret on tehty niin, että kaksi solumuovisuikaletta on liimattu yhteen ja väliin on laitettu rautalanka, josta päät on käännetty silmukaksi ihan sillä, etteivät lähde kaivautumaan solumuovista ulos, eikä kannun sisällä ole siten teräviä piikkejä, joihin näyttelijä voisi satuttaa päänsä tai kasvonsa.

Kaaret liimasin kuumaliimalla pääosaan kiinni ja lisäksi "laastaroin" kaaret toisiinsa kangassuikaleilla, jotta ne kestäisivät paremmin.

Pääosan kiinnittäminen kannuun olikin jo hiukan työn takana. Kannua sovitettiin opiskelutoverin päähän, jotta hän voi sovittaa, että pääosa on kohdallaan ja katseluaukko jää oikealle kohdalle. Minä puolestani tarkistin, että kannu pysyy suorassa kun pääosa on paikallansa. Kun pääosa on saatu haluttuun kohtaan, niin sisälle tehtiin merkit teipillä, että oikea kohta säilyy myös sen jälkeen kun kannu on otettu päästä ja käännetty ympäri. Tussilla voisi myös merkitä oikeat kohdat, mutta kannu oli sen verran ahdas, etten halunnut mennä tussin kanssa toisen kasvojen lähelle; olisi voinut tulla ylimääräiset merkinnät sovittajan nenään tai otsaan.

Kun merkit on paikallaan, niin kannu otetaan pois päästä ja pääosa liimataan kuumaliimalla paikoilleen. Kannu ei ollut muuttunut yhtään tilavammaksi ja kuumaliimapistoolin kanssa oli aika työ, että sai sen mahtumaan kannun sisään ja liimattua kaaret oikeaan kohtaan, mutta vaikka se vaatikin hiukan vääntöä, niin onnistui kuitenkin.

Metallityöt

Taotut lehdet

Lupasin vielä palata taottuihin lehtiin, jos niitä vielä teen ja pitihän niitä vielä yrittää viimeisellä kerralla. Olin tosiaan konsultoinut tekniikkaa jo etukäteen ja ajattelin, että jospa nyt oikea lyöntitapa olisi edes jotenkin hallussa. Ja joo, kyllä viisas pääsee vähemmällä; nyt kun olin kuulostellut oikeaa tekniikkaa, niin taonta ei ollut ihan niin raskasta kuin olin ensimmäisten kertojen perustella ajatellut. Ihan ei lehdet vieläkään levinneet niin kuin olisin halunnut, mutta eivät ehkä enää ole niin sulkamaisia kuin ensimmäisellä kerralla.

Toiseen lehteen tuli hiukan raskas varsi ja siten myös raskas silmukka, mutta muoto on jo parempi ja siinä on tavoiteltu myös kuperuutta tai taitosta lehtiruodosta. Ei vielä ihan sitä mitä olisin halunnut, mutta ei ihan niin hakalaakaan kuin olin ajatellut. Ehken onnistuisi hankkimaan leipääni takomalla, mutta harrastuksena sen voisi säilyttää. En siis heitä taontavasaraa vieläkään kaivoon.

Metallityöt

Valaminen

Kokeilinpa metallitöissä myös pronssivalua, joka oli ehkä hiukan helpompaa kuin takominen, ainakaan käsi ei ollut niin kovilla. Työ lähti käyntiin mallien tekemisellä. Olin jo kotona hionut kaksi polyuretaanipalasta halutun muotoiseksi. Tein toisesta pyöreän ja toisesta lehden mallisen; niin ne lehdet edelleen kummittelevat töissäni. Koulussa sitten kaiversin hammaslääkärinporaa muistuttavalla kapistuksella mallien pintaan kuviot. Poran terä osoittautuikin hammaslääkärin poraksi, mutta laite ei sentään, vaikka toikin mieleen vanhan kansan kauhutarinat poljettavasta porasta. Lehtimuottiin tein lehtiruodon ja koukeroita ja pyöreään palaan yritin saada satunnaisilla viivoilla korinpohjakuviota aikaiseksi.

Valmiit mallit laitetaan muottiin ja sivellään estoaineella, joka auttaa irrottamaan kappaleen hiekasta. Alkuun muottiin seulotaan hiekkaa mallin päälle ja kun koko malli on peittynyt seulotulla hiekalla, niin sitten sitä voi jo murentaan ilman seulaakin muottiin. Hiekka ei ole mitä tahansa hiekkaa, vaan rasvaisen tuntuista erikoishiekkaa, joka jäljentää kuviot tarkasti. Hiekka olisi tosi ihanteellista hiekkalinnojen tekoon ja päätinkin, että jos tämäkään ei suju, niin menen viimeisellä metallityön tunnilla rakentelemaan hiekkalinnoja valuhuoneeseen. 

Hiekka painetaan tiiviisti muottiin. Kun ensimmäinen muotin osa on täytetty, käännetään muotti ympäri, kaivetaan pienet kohdistuskuopat, sivellään pohjapuolelle estoainetta ja laitetaan muotin pohjaosa paikalleen ja täytetään se myös tiivisti hiekalla.

Muotti avataan ja malli poistetaan muotista. Pohjaan tehdään kaatoreikä metallisulaa varten ja muotin osat liitetään taas yhteen ja kiinnitetään tukevasti.

Pronssi sulatetaan pienessä keraamisessa kaatoastiassa. Sulatus tapahtuu kuuman kaasuliekin avulla. Pronssi on sen verran kovaa materiaalia, että sulatus vei oman aikansa. Kun metalli on sulaa, niin se kaadetaan kaatoaukosta muottiin. Muotit jätetään jäähtymään.

Kun muotit ovat jäähtyneet riittävästi, niin muotit avataan ja malli poistetaan muotista. Muotissa ollut hiekka irrotetaan muotista uudelleen käytettäväksi, palanut hiekka poistetaan, mutta tämän kuulin vasta toisella kertaa. Itse asiassa tiiviisti painetun hiekan irrottaminen oli aika työlästä. Mutta nyt päästään jatkokäsittelemään saatuja malleja. Yllätys oli ensin melkoinen, kun pronssiset esineet näyttivät ihan harmailta, mutta seoksessa oleva sinkki kuulemma kertyy jäähtyessään pintaan ja selittää värin.

Hammaslääkärin poran tapaisella taas hiukan vahvistin kuvioita, jotka olivat osin valussa hävinneet. Tässä vaiheessa malleissa on vielä kaatoaukosta syntynyt tappi paikallaan, mutta näin malleja oli helpompi käsitellä. Sitten malleista hiottiin reunoista turhat rönsyt pois, niitä kun oli muutama päässyt syntymään, eli en ollut ilmeisesti painanut alkuun siroteltua hiekkaa riittävän tiukkaan. Hionnan jälkeen puhdistin mallit harjalaikalla ja värikin alkoi taas muistuttaa pronssia. 

Tässä vaiheessa malleista poistettiin valutapit katkaisulaikalla ja kääntöpuolta hiottiin tapin jäänteet pois nauhahiomakoneella. Vaikka hiukan jouduin hiomaan ylimääräisiä rönsyjä ja kaivelemaan kuvioita uudestaan esiin, niin tämä onnistui kuitenkin sen verran hyvin, että ehkä keksin viimeiselle tunnille muuta tekemistä kuin ne hiekkalinnat. 

Viimeisellä tunnilla en sitten rakennellut niitä hiekkalinnoja, vaan kokeilin valamista vielä uudestaan ja nyt ensimmäisestä kerrasta viisastuneena painelin hiekan heti alusta alkaen mahdollisimman tiiviisti mallin ympärille. Tässä nyt molemmat versiot rinnakkain ja kyllä tällä toisella kerralla mallit onnistuivat paremmin. Laitoin malleihin messingistä tehdyt lenkit, joihin voi vaikka kiinnittää sitten renkaan avainta varten. Ainakin ensimmäisistä tuli niin painavia, että niistä ei ole kaulakoruiksi, mutta toisella kertaa ohensin malleja reilusti ja ehkä nyt lehdestä voisi saada kaulakorun.

Vasemmalla ensimmäisellä kerralla tehdyt mallit ja oikealla toisella kerralla tehdyt.

Museokierros Heinolassa

Museoita Heinolassa

Torstaina kävimme Heinolassa tutustumassa kaupungin museoihin ja täytyy kyllä myöntää, että olin ennakkoon hiukan epäileväinen ajatukseen Heinolasta ja museoista ja varsinkin niiden yhdistelmästä. Olen käynyt useasti Heinolassa ja museo-kierros ei olisi kyllä tullut siellä koskaan ihan ensimmäisenä mieleen. Vaan olipa hyvä, että tämmöinen mahdollisuus tuli nyt vastaan, niin tämäkin puute tuli nyt sitten korjattua. 

Museoissa oli taas tavanomaiseen tapaan kuvaaminen kielletty, joten museoista ei ole sisäkuvia, ainoastaan WPK:n talosta saattoi myös ottaa muutamia sisäkuvia.

Menimme bussilla Heinolaan ja siellä ensimmäisenä Kaupunginmuseoon. Vastassa meitä oli museovirkailija ja museonjohtaja Kari-Paavo Kokki. Museonjohtaja kierrätti meitä rakennuksessa ja kertoi rakennuksen ja esineistön historiaa. Rakennus on 1800-luvun lopulta empiretyylinen puutalo. Esillä oli 1700-1930 -lukujen historiaa. Nyt rakenteilla oli joulunäyttely, josta oli jo esillä eri aikakausien joulupöytäkattaukset. Näyttely oli vasta rakenteilla ja siten joulukuusia ei vielä ollut. Pöytiä oli talonpoikaispöydästä puuastioineen porvariskodin posliiniin ja pöytähopeoihin. Esillä oli myös 1960-luvun joulupöytä, jossa väritys oli aikakaudelle tyypillinen, mutta ei välttämättä nykykatsojan silmiin ihan perinteistä jouluväritystä. Esillä oli myös eri aikakausilta joulukoristeita. Kiinteään näyttelyyn kuuluivat erilaiset kalusteryhmät, taulut, peilit ja muu esineistö, joiden avulla pääsi hyvin menneen maailman tunnelmaan. Lisäksi kiinteässä näyttelyssä oli esillä Heinolan kylpylään kuulunutta esineistöä. Kiinteään näyttelyyn oli myös rakennettu lääkärin ja hammaslääkärin vastaanottotilat. Täytyy myöntää, että poljettava pora oli erityisen pelottava, eivätkä pienemmätkään välineet paljoa jääneet jälkeen pelottavuudessa. Ymmärrän nyt varsin hyvin mistä hammaslääkärikammot ja kaikki kauhutarinat ovat syntyneet.

Kaupunginmuseolta jatkoimme Lääninkivalteri Aschanin taloon, joka oli herttainen pieni puutalo puiston reunassa. Puisto oli jo sinänsä merkittävä, sillä se on jo 1700-luvulla istutettu kaupunkipuisto, joka oli ensimmäisiä vai oliko peräti ihan ensimmäinen laatuaan Suomessa. Lääninkivalteri oli poliisiviranomainen, joka joutui siirtymään uuden lääninjaon myötä 1700-luvulla Loviisasta Heinolaan. Talon on 1780-luvulla rakennettu uusklassinen kaupunkitalo ja talossa oleva esineistö on ajalle tyypillistä ja antaa hyvän kuvan kuinka aikanaan on asuttu ja eletty. Hauskaa ajankuvatietoa saimme mm. tapeteista, jotka ovat aikanaan olleet irtaimistoa ja ainakin salin tapetti on todennäköisesti muuttanut Loviisasta muuttokuorman mukana Heinolaan. Tapetit on kaivettu esiin ja niistä on selvitetty mallit ja värit ja käsin painamalla huoneisiin on luotu vanhoja tapetteja mukailevat uudet tapetit. Keittiöstä löytyi pirskotustekniikalla käsitellyt seinät ja sitähän mekin olimme pintakäsittelyn tunnilla kokeilleet. 

Pihalta ei nyt näin syksyllä löytynyt enää kasveja, mutta pihassa on kasvatettu ajanmukaisia kukkia ja hyötykasveja ja edelleen pihassa on kesäisin istutuksia. Pihapiiri on myös muuten säilynyt aikalailla alkuperäisenä.

 

Seuraavaksi vuorossa oli Taidemuseo, jossa oli esillä heinolaistaiteilijoiden näyttely, joskin enemmän kiinnosti rakennus ja sen kiinteä näyttely. Rakennus on empiretyylinen ja se on rakennettu 1820-luvulla. Sisäänkäynnin lasiveranta oli ihastuttava. Rakennuksessa on säilynyt muutama alkuperäinen kattomaalaus ja pääsalin viereisessä pienemmässä salissa oleva ruusukranssi oli varsin hellyttävä; jos sellaisen saisi omaan kattoon, niin sitä katsellessa voisi haaveilla ikuisesta kesästä, auringosta ja poutapilvistä. Rakennuksessa oli myös aivan ihana kirjasto, joka oli rakennettu vasta myöhemmin, museon saatua lahjoituksena ministeri P.J. Hynnisen kirjat. Olisipa ihana saada kotiin sellainen kirjasto; huone, jossa joka seinällä oli katosta lattiaan ulottuvat hyllyt täynnä kirjoja. Taidemuseon kiinteään näyttelyyn kuului mm. posliiniesineistöä, kattavia astiastoja yms.

Taidemuseon kanssa samassa pihapiirissä oli WPK:n talo, joka on rakennettu 1800-luvun lopussa ja on tyyliltään uusirenessanssia. Sisustus oli hyvinkin vaihtelevaa ja eri ajoilta. Rakennuksen käyttö on ollut aikojen kuluessa hyvinkin moninaista kuten kaikilla näillä mainituilla rakennuksilla, mutta jotain sentään on jokaisesta pystytty palauttamaan etiselleen tai ainakin ajalle tyypilliseksi. WPK:n talosta löytyi muutama kaunis kaakeliuuni, jotka eivät olleet ihan alkuperäisiä, mutta tuotu rakennukseen kaupunginmuseon varastoista. 

 

Rakennuksesta löytyi myös huone, johon oli palautettu sisustukseen kuuluvat panoraamatapetit, joissa kerrottiin Amorin ja Psykhen tarina. Tapetteja valmistetaan kuulemma edelleen pienessä ranskalaisessa tehtaassa, jossa tapetteja painetaan puulaatoin.

Kierros oli mielenkiintoinen ja Kari-Paavo Kokin kerronta oli sujuvaa ja hänen kertomuksensa saivat historian elämään ja aikaan tunteen, että pääsi juuri tekemän aikamatkan 200 vuoden päähän menneisyyteen. Myös Lääninkivalterin talossa ollut museovirkailija osasi kertoa talon historiasta elävästi. Hauskaa oli myös huomata, että myös nyt koulussa opittu heräsi henkiin; maalaustekniikoista esiin tuli pirskotus ja ootraus. Kaupunginmuseossa lattiat olivat jäljitelty maalaamalla erikoiseksi palaparketiksi ja taisipa ainakin yksi lipastokin olla ootrattu.

Ihanaa, että edes nämä rakennukset on saatu säilymään meidän päiviimme ja että niihin on saatu haettua entisiä tai ainakin ajanmukaisia kalusteita. Harmi, että muut lääninvirkamiesten asuinrakennuksista on jo purettu. Voi, millainen aarre olisikaan ollut, jos koko kortteli kaupunkipuiston vieressä olisi saatu säilymään. 

Enpä tosiaan tiennyt, että Heinolalla on tällainen historia takana, enkä olisin uskonut, että näin läheltä löytyi tällaiset ihastuttavat historialliset miljööt. Olen tosi iloinen, että tämä kierros onnistui ja vielä niin loistavalla opastuksella. Omalla ajalla on vielä käytävä katsomassa valmis joulunäyttely kuusineen ja kesällä sitten lääninkivalterin puutarha. Suosittelen lämpimästi myös muille näitä retkiä. Onneksi matkakaan ei ole pitkä.