Ateneum ja Helene Schjerfbeckin näyttely
Jälleen perjantai ja suuntana Helsinki. Tällä kertaa menemme kiertämään Ateneumin Helene Schjerfbeckin näyttelyä ja Kiasmaa.
Olimme niin ajoissa Helsingissä, että Ateneum ei ollut vielä auki, mutta hiukan vaille kymmenen ovella oli jo jonoa. Kun ovet aukesivat, niin ryhmänä pääsimme toisesta ovesta sisään sen enempiä jonottamatta. Odotellessa tuli jo osoitettua itselleen ja muille, että Suomen taiteen suuret nimet menevät sekaisin, onnistuin väittämään, että Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli olisi Schjerfbeckin työ, mutta eipä kyllä aiheuttanut siinä suurempaa vastustusta ja huomasin virheeni vasta myöhemmin Ateneumin vakituisen näyttelyn puolella. Olen edelleenkin syvästi noloissani ja varmasti tästä edespäin muistan nimet ja tekijät oikein ja vastaisuudessa sotken sitten vaan muut työt keskenään.
Ymmärettävästi Helene Schjerfbeckin näyttelyssä ei saanut kuvata, mutta kyllä teokset jäivät kuitenkin elämään mieleen. Helene on ollut tuottelias taiteilija ja hänellä on ollut omaperäinen tekniikka. Harrastelijalle oli erittäin helpottavaa huomata, että ei niitä mestariteoksia synny kerta sutaisulla. Näyttelyssä oli esimerkiksi Toipilas-teoksesta ainakin neljä luonnosta varsinaisen teoksen lisäksi, kuinkahan monta sellaista luonnosta vielä löytyisikään, joita ei ollut nyt esillä? Helene on kokeillut Toipilasta myös peilikuvana ja osa luonnoksista oli lähes sarjakuvamaisia. Sinisissä hortensioissa kiinnitin huomiota vahvoihin vetoihin; kaukaa kukat olivat juuri sitä mitä pitikin, mutta läheltä vain erilaisia sinisiä läikkiä; Helenellä on ollut vahva näkemys siitä, miltä työ näyttää kauempaa katsottuna. Tämä taitaa olla juuri se mikä erottaa harrastelijan taiteilijasta, visiohan voi olla kummallakin varsin vahva, mutta se toteutus sitten ontuu, kun yrittää maalata yhtäaikaa lähelle ja kauas, jospa vaan rohkeasti luopuisi lähellä ajattelusta ja maalaisi vaan kauaksi.
Muutkin kukka-astelmat näyttivät juuri siltä miltä pitikin, mutta Kielot sinisessä maljakossa armahti harrastelijaa; mestareillakin on huonot päivänsä. Ehkei tätä olisi saanut sanoa ääneen, mutta näin minä sen tulkitsin ja en missään nimessä pahalla tai tuomitsevana, vaan helpottuneena. Tuossa maalausmäärässä yksi huonon päivän tuotos tekee taiteilijasta inhimillisen. Ja toisaalta ehkei muut näe tuota työtä lainkaan näin.
Helenen omakuvat olivat varsin vaihtelevia tyyleiltään; nuoruuden näköiskuvista vanhuuden aina vaan askeettisempiin kuviin. Iän myötä omakuvista karisivat värit ja ylimääriset muodot. Osa kuvista oli jo lähinnä pelottavia, mutta silti niistä näkyi vielä varsin vahva ote, vaikka viimeisempien omakuvien aikaan Helen oli jo 80-vuotias. Oppisikohan sitä viimeistään iän myötä karsimaan kaiken turhan pois vai voisiko sen oppia jo aikaisemmin?
Maisemat olivat myös vaikuttavia ja maisemamaalauksen alta löytynyt äiti-lapsi -maalaus herätti myös pohtimaan, että miksi maalaus oli piilotettu toisen työn alle; teos oli varsin vakuuttava. Myös muut muotokuvat olivat vakuuttavia ja niistä osassa näkyi ihanasti myös ajankuvaa. Kaiken kaikkiaan pidin näyttelystä ja tuosta teosmäärästä on vaikea nimetä omaa suosikkia; upeita, kauniita ja vaikuttavia töitä oli ihan liiaksi.
Helene Schjerfbeckin näyttelyn jälkeen ennätimme tehdä myös lyhyen kierroksen Ateneumin vakituisessa näyttelyssä ja ihania teoksia myös siellä ja siellä myös huomasin aamun virheeni, kun Haavoittunut enkeli tuli siellä vastaan ja taiteilijana Hugo Simberg. Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt muistaa.
Kiasma
Kiasmassa menimme sitten täysin eri maailmaan. Myönnän, että nykytaide vaatii minulta enemmän, mutta en sano, ettenkö pitäisi myös nykytaiteesta, siihen on asennoituva vaan vähän eri tavalla tai katsottava eri näkökulmasta. Kiasmassa jätin kassini ja samalla myös puhelimeni säilytykseen ja niinpä ei sitten sieltäkään ole yhtään kuvaa, Kiasmassa kun kuvaaminen olisi yllättäen ollutkin sallittua.
Kiasmassa rakennettiin uutta näyttelyä kolmanteen kerrokseen, joten nähtävää oli vähän vähemmän. Kierroksen aloitimme Osmo Rauhalan teoksista ja ne olivat aika rauhoittavia ja ikään kuin pehmeä askel nykytaiteen pariin Ateneumin kierroksen jälkeen. Heti seuraavaksi oli Toby Zieglerin töitä ja niissä joutui jo enemmän punnitsemaan omaa rajoittuneisuutaan. Töistä löytyi ajatus taiteesta, mutta samalla sai muistelemaan omia "kauhu"hetkiä taidennäyttelyn avajaisissa, joissa joutui ihan todella miettimään, että onko teollisuusrobotti näyttelysaliin tuotuna taidetta vai onko se vaan omasta ympäristöstään irroitettu esine?
Videoinstallaatio tyynysodasta sisäoppilaitoksen makuusalissa oli merkillinen kokemus; keskellä kaikkea, mutta kuitenkin sivussa tarkkailijana. Venäläinen "kioski" oli myös varsin valloittava; pöllö-maatuskanuket olivat suloisia. Neljännessä kerroksessa olleet valokuvat ikäihmisistä olki- ja oksahattuineen olivat kauniita, varsinkin mummu oksahatussaan oli varsin herttainen. Samassa tilassa olleet täytetyt eläimet olivat jo ristiriitaisempia ja jos jossain oli jo tavoittavinaan ajatuksen teoksen takana, niin seuraavassa se jo karkasi. Mutta ehkä se olikin tarkoitus; ehkei sarjan tarkoitus ollutkaan olla yhtenäinen ja yhden ajatuksen takana, vaan hakea useampaa tarkoitusta ja ajatusta. Tiedä häntä, mutta onko sillä oikestaan merkitystäkään? Eikö tärkeämpää kuitenkin ole herättää ajatuksia kuin hakea "oikeaa" ajatusta?
Päivä oli ääripäästä toiseen, mutta kokonaisuuten varsin mielenkiintoinen ja mukava. Kiasma oli mukava käyntikohde jo sikälikin, että vaikka se on kovin helposti sijainniltaan tavoitettavissa, niin enpä vaan ollut käynyt siellä koskaan, ainostaan terassilla teellä. Nyt sekin on nähty ja varmasti uskaltaa mennä uudestaankin. Ateneumissa tulee kuitenkin käytyä aina aika ajoin.
